Papinlapset

Papinlapset

KUKKIA JA MEHILÄISIÄ
Marija Myyryläinen 2007

    -Meillä on uus kirkkoherra, kuiskasi edessämme istuva huivipäinen täti ja osoitti paksulla sormellaan saarnastuoliin polvistunutta isää.
     -Ei se ou uus, Pyrhönehä se. Kato nyt. Mutta kirkkoherralla on uus harrastus. Posket roikkuu turvoksissa... on tainnut suaha pistoksia, valisti vieressä istuva setä. Hänellä ei ollut tukkaa ja pää kiilsi, niin että melkein näin siitä oman naamani. Yritin vähän kohottautua, että naamani olisi keskellä sitä kiiltävää kohtaa. Mutta silloin äiti vetäisi minut alas ja pyöritti päätään.
     Meidän kaikkien - sedän, tädin, äidin, pikkuveljen ja minun - piti olla ihan hiljaa, koska isä nousi pöntössä ylös. Hän aloitti saarnan. Isä puhui jotain totuudesta, joka ei pala tulessakaan. Ja rehellisyydestä. Rehellisyys on tärkeintä ihmisten elämässä. On helppo olla rehellinen kun uskoo Taivaan Isään. Minä ainakin uskoin. Isä oli monta kertaa näyttänyt minulle Taivaan Isän kuvaa yhdestä taulusta, ja tiesin että Hän on olemassa, vaikka ei näkynyt meillä.
     Isä vain jatkoi puhettaan. Sanat laskeutuivat alas saarnastuolista heiluvien poskien välistä yksi kerrallaan, mutta en saanut niistä oikein kiinni. Päätin että yritän opetella laskemaan, montako lamppua on kattokruunussa. Se luku olisi ainakin totta. Osasin laskea jo kuuteen, mutta lamppuja oli paljon enemmän. Kovasti opettelemalla saisin tietää totuuden.

* * *

Nootti

Mummi tuli aina lomilla meille. Hänellä oli nuttura niskassa, isot tissit ja ystävällinen ääni. Hän otti usein meidät lapset syliinsä ja luki Topeliuksen satuja. Erityisesti Mummi ihaili kukkia äidin puutarhassa. Pioneita, akileijoja, keisarinliljoja ja särkyneitä sydämiä. Hänen omassa pappilassaan oli kauan sitten ollut samanlaisia. Kun tulimme rannalta uimasta, mummi huohotti.

Aina kun isä, äiti ja mummi puhuivat, ovi pantiin kiinni. Ne olivat aikuisten asioita. Usein hiivimme veljen kanssa lastenhuoneen oven viereen. Minä kurkistelin ja kuulostelin avaimenreiästä. Pikkuveli makasi lattialla ja tirkisteli kynnyksen yläpuolisesta raosta. Aikuiset istuivat pöydän ympärillä toisiaan kohti kumartuneina. Jos korvan sai oikein lähelle, saattoi kuulla niitä ihmejuttuja: Kuulimme että lapsille ei pidä kertoa mitään. Ei koskaan. Esimerkiksi sitä, että margariiniin on pantu kissanraatoja ja sitä, että se kaljupäinen suomen kuningas tapaa jotain tätiä ja on kiivennyt palmuun, johon muut miehet eivät päässeet.

Pahin salaisuus oli kuitenkin se nootti, jonka Suomen kuningas oli saanut. Isä totesi kirkkoäänellä, että ryssät tulevat pian ja tästä ei hyvä seuraa. Nyt on parasta ryhtyä valmistautuman pakomatkalle Ruotsiin. Ainakin joihinkin järjestelyihin.
     - Soitan heti Haaparantaan sille tutulle papille, mikä sen nimi nyt olikaan, kuulin isän sanovan. Olin varma, että jotain pahaa oli tapahtumassa, kun eteisen ovi kolahti kovaa ja isä meni puhelimeen.

Ryntäsimme kysymään Anna-apulaiselta keittiöstä, että onko meilläkin kissanraatoja margariinissa ja missä on Haaparanta. Hän tokaisi, että pappilassa syödään vain tuoretta voita ja Haaparanta on kait siellä Ruottissa.

Ruotsissa! Olimme aivan kauhuissamme. Joka ilta äiti luki meille iltasadun. Usein juuri sen, jossa lapset lähetettiin Ruotsiin sotaa pakoon oikein pitkäksi aikaa. Heitä kohdeltiin Ruotsissa huonosti ja he eivät meinanneet millään löytää takaisin omaan kotiin. Koivusta ja tähdestä he lopulta nälkäisinä tunnistivat oman kotinsa ja vanhempansa. Mutta lapset eivät ymmärtäneet enää mitä vanhemmat puhuivat. Sellaisiksi he olivat tulleet Ruotsissa.
    Joka kerran, kun äiti luki meille sitä satua, kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Ruotsiin joutuminen oli siis hyvin surullista.

Päätimme veljen kanssa, että emme lähde Ruotsiin, vaikka äiti, isä, mummi ja eno menisivät sinne ryssää pakoon. Jäisimme Anna-tädin kanssa kotiin.
     Kun äiti oli illalla siunauttanut ja peitellyt meidät, kokosin kaikki voimani, nousin istumaan ja sopersin, että me lapset emme lähde sitten Ruotsiin.
     - Ruotsiin! Voi hyvä lapsi, kuka sellaista on puhunut. Ei me minnekään mennä. Nukutaan nyt.

Aku-setä

Me emme muuttaneet Ruotsiin. Mummi ja eno menivät kotiinsa, ryssä ei tullutkaan ja kaikki oli taas hyvin. Nootti oli kai revitty.

Sen sijaan meille tuli yökylään Aku-setä. Hän oli käynyt meillä ennenkin. Hänellä oli kummallinen tasainen tukka ja aina mustat vaatteet. Hän oli ystävällinen meille lapsille, antoi kummallekin lehmäkuvaisen kermakaramellin ja otti syliinsä.
    Hän istui mielellään isän narisevassa keinutuolissa ja minä hänen polvellaan.
     Meillä oli taas seurat ja siellä laulettiin virsiä. Siioninvirsiä pienistä mustista kirjoista. Milloin minun taivaalleni aamutähti syttynee? Milloinka mun ilokseni synkkä yöni päättynee? Aku-setä keinutti tuolia, lauloi ja lauloi. Hänen hengityksensä tuntui niskassani. Mustat housut kutittivat kummallisesti jalkojani, mutta en uskaltanut liikkua.
Milloin omaatuntoani armon henki herättää? Keinu keinui ylös ja alas ja välillä näin äidin pään ja naapurin tädin pään peilistä. Kaikki lauloivat ja laulu valui seinältä alas ja alkoi nukuttaa. Silmissäni tanssivat sinivuokot ja tähdet. Ne pyörivät vimmatusti. Mehiläiset sirisivät korvissani. Pidän vielä itsestäni ... toivon että tyhjenen. Laulu loppui ja keinutuoli pysähtyi.

Aku setä nousi ylös. Ja minä putosin lattialle. Setä puristi kirjaa ja puhui synnistä, armosta ja helvetin tulesta. Synti kietoi meidät pauloihinsa ja ellemme tee parannusta, joudumme helvettiin. Se oli juuri se kauhea paikka, jossa tulenlieskat ja petoeläimet nielevät meidät ihmiset eläviltä eikä kukaan tule auttamaan.

Juoksin huoneeseeni ja syöksyin peiton alle. Olin täysin vakuuttunut siitä, että joutuisin helvetin ikuiseen tuleen susien syötäväksi, koska olin tehnyt niin paljon syntiä. Olin melkein tapattanut pikkuveljen mehiläisillä, olin varastanut pikkuleipiä yläkaapista, katsellut salaa kiellettyjä kirjoja, olin valehdellut äidille, olin kuunnellut salaa aikuisten juttuja ja...
     Tunsin miten tulenliekit yrittivät jo tunkeutua peiton alle ja siellä oli yhä kuumempaa. En voinut hengittää. Raotin peittoa.

Yhtäkkiä oli aivan hiljaista. Sitten kuulin kaukaa salista Aku-sedän taas aloittavan uuden virren. On taivas ja autuus kullekin altis, kuin synnistä vaan pois palajaa...

Papinlapset
Toim. Päivikki Antola
Yksi kirjoittajista: Marija Myyryläinen
Ajatus Kirjat 2007
Liimanid., pehmeäk., 222 s.
ISBN 978-951-20-7361-0
Hinta 25 euroa

Tilaukset Kirjakauppojen kautta tai suoraan tekijältä