|
Moderni - ja isänmaallinen
Koulutyttöjen elämässä uusi aikakausi näkyi monin tavoin. Muutoksen ulkoisia
merkkejä olivat hameiden lyheneminen polvipituisiksi, naiseutta korostaneen
vyötärön häviäminen, hiusten leikkauttaminen lyhyeksi polkkatukaksi ja hatun
painaminen alas silmille. Muutamassa vuodessa 1920-luvulla ainakin
jatkoluokkalaiset tytöt muuttuivat moderneiksi nuoriksi naisiksi. Opettajien oli
vaikea hyväksyä liian radikaaleja ulkonäön muutoksia:
Nuoren tytön kaunistus on paljas otsa, jonka puhtautta eivät saa
peittää mitkään onduleeraukset, korkkiskruuvit tai kynitty
otsatukka. Mutta hatun kyllä saa vetää otsalle, ettei pää palennu.
Nuorilta naisilta vaadittua yhteiskunnallista aktiivisuutta tyttökoululaiset
harjoittivat järjestötoiminnan kautta, joka lisääntyi huomattavasti maamme
itsenäistyttyä ja olojen vapauduttua. Muiden oppikoululaisten tavoin
tyttökoululaiset kuuluivat toverikuntaan, urheilu- ja voimisteluseuroihin,
raittiusseuroihin ja hyväntekeväisyyteen liittyneisiin ompeluseuroihin. Näiden
seurojen puitteissa koulutytöt suorittivat innokkaasti erilaisia kursseja,
tutkintoja ja merkkejä. Kaikki seurat liittyivät tavalla tai toisella uuden,
yhtenäisen ja tervehenkisen kansakunnan kasvattamiseen. Opettajat tukivat
tätä toimintaa. Mikkelin tyttökoulun raittiusseuralle tuli kaksikymmentäluvun
alussa kiertokirje, joka kehotti kaikkia oppilaita osallistumaan tutkinnon
suorittamiseen:
Tieto on valtaa? Millä voimme kumota kieltolain vastustajain
väitteet? Hankkimalla tietoa ja suorittamalla kurssin
raittiustutkintoa varten (...) Tärkeätä on meidän tietää, mitä
varten työtä teemme. Perusteellisten tietojen hankkiminen
väkijuomaliikkeen turmiollisuudesta ja raittiusliikkeen suuresta,
isänmaallisesta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä on paljon
tärkeämpi, kuin ensi silmäyksellä näyttääkään.
Hyvin raskaana ja haavoittavana koetun kansalais-vapaussodan
jälkeen maamme kansallista ja aatteellista yhtenäisyyttä pyrittiin rakentamaan
valkoisen Suomen aatteilla, erityisesti isänmaallisuutta korostaneella
ideologialla. Heimoaate ja suomalaisuuden korostaminen näkyivät pian myös
tyttökoulussa. Oppilaiden järjestämien iltamien ja konventtien ohjelma oli
isänmaallista, ja usein niissä otettiin huomioon kansalliset juhlapäivät ja
merkkihenkilöt. Saadut tulot käytettiin hätää kärsivien heimolaisten hyväksi.
Osa tyttökoululaisista liittyi partioon ja koulussa toimi muutaman vuoden ajan
myös Karjala - Seurojen osasto. Samaan aikaan tyttökoululaisilla ja
lyseolaisilla oli yhteinen Karjala -kuoro, jonka voimin he järjestivät yhdessä
monet iltamat. Kolmekymmentäluvulla tyttöjä alkoi liittyä Lotta Svärd -
yhdistyksiin. Lotta-tyttöjen työmuotoja olivat ompeluillat ja luentotilaisuudet.
Mikkelin tyttökoulussa ei kuitenkaan tapahtunut sellaista politikointia, jonka
vuoksi jopa kouluhallitus joutui puuttumaan valtakunnan tasolla liikehdintään
ja kieltämään politikoinnin oppikouluissa. Tyttökoulussa oli oppilaita kaikista
yhteiskuntapiireistä, myös punaisiin lukeutuneista työläiskodeista.
Isänmaallisuutta pidettiin kuitenkin ajan henkeen kuuluvana asiana:
Voimakas suomalaisuusharrastus eli luokallamme. Se ilmeni mm.
vierasperäisten nimien ja muun muukalaisuuden arvosteluna.
Muutama meistä hankki ylioppilaslakkiinsa aitosuomaisen
lyyran.
Monet opettajat ja tyttökoululaisten vanhemmat, joilla oli ruotsalaisperäinen
nimi, vaihtoivat sen viimeistään tässä vaiheessa suomenkieliseksi. Samoin ne
opettajat, jotka olivat vielä puhuneet ruotsalaispainotteista suomea tai
antaneet oppilaitten halutessaan vastata ruotsiksi, luopuivat näistä tavoista.
Suomalaisuudesta tuli kaikkien yhteinen asia.
Solidaarisuuden loppu?
Oliko lukiolaisten itseensä käpertyminen ja omaan onnistumiseen tähtääminen
myös merkki jostain muusta? Urheilupuiston koulussa, kuten muissakin
oppilaitoksissa, näkyivät jo uuden aikakauden merkit. Oppilaat eivät olleet
enää kovin kiinnostuneita ajamaan yhteisiä asioita tai nousemaan barrikadeille
juuri minkään asian puolesta. He eivät olleet valmiita harrastamaan joukolla
opettajien tai vanhempien hyvinä pitämiä asioita ja pitivät usein omaa
henkilökohtaista menestystään ensisijaisena johtotähtenään.
Kahdeksankymmentäluvulla hiipui teinikunnan toiminta kokonaan. Sen
jatkajan, oppilaskunnan, kuten kouluneuvostonkaan toiminta ei ollut enää yhtä
aktiivista kuin edellisillä vuosikymmenillä.
Syvä kulttuurinen muutos oli irrottanut sukupolvet toisistaan ja
johtanut korostuneeseen yksilöllistymiseen. Kuusi- ja
seitsemänkymmentälukujen solidaarisuus oli selvästi mennyttä aikaa 1980-
luvun puolivälissä niin Suomessa kuin länsimaissa ylipäätään. Kiinnostus
omaan uraan, pankkitiliin ja kehoon oli noussut rauhan, rakkauden ja
ammattiyhdistysliikkeen edelle. Suurkaupunkeihin ja pienoisella viiveellä myös
sellaisiin maaseutukaupunkeihin kuin Mikkeliin alkoi nousta kuntosaleja,
golfkenttiä ja kaikenlaisia hyvänolon keskuksia. Kaupunkilaistunut elämä
synnytti uuden elämänmuodon, city-kulttuurin, jolle oli tyypillistä yksin
eläminen, työhön ja vapaa-aikaan satsaaminen sekä kuluttaminen. Tuli elää
vauhdikkaasti ja näyttävästi. Kaikki oli sallittua, kunhan sen teki vain
tyylikkäästi. Uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa entiset normit ja
käyttäytymismallit menettivät nuorison keskuudessa ohjaavan vaikutuksensa.
Kaikilla ihmisillä tuli olla mahdollisuuksia tulkita omaa elämäänsä ja verrata
sitä lukuisiin tarjolla oleviin malleihin. Narsistisuus ja oman hyvän tavoittelu
tunkeutui yhteisöllisyyden tilalle.
|
Pääsivu