Skripta

























































































 Pääsivu

 Portfolio





Vieras huone

Vieras huone


’ Nyt on eilen. Mutta minä en muista minua.’ Tiedämmekö miltä tuntuu, kun menneisyys katoaa mielestä ja nykyhetki on yhtä kaaosta? Kun muisti haurastuu, ihminen menettää kosketuksen läheisiinsä, ympäristöönsä ja itseensä. Hän on eksyksissä omassa huoneessaan. Vieras huone on ainutlaatuinen syväsukellus dementoituvan sisäiseen maailmaan. Kirja antaa vihdoin äänen sairastuneelle itselleen. Kaisa Mäkisen tarina raottaa meille ovea dementiamaailmaan, jossa muistin hauraus on käsin kosketeltavaa.

10.1.1992
Tänään minun ei tarvinnut herätä kouluun. Hyvä kun jaksan herätä näitä kotiaskareitakaan tekemään. Mistä kummasta meille on ilmestynyt pestäviä astioita tällainen määrä? Eihän meitä ole kuin kaksi syömässä. Paavo on varmasti kasannut vieraitten asioita meille pestäväksi. Loraus vairia ja vettä päälle...

     Viime viikolla - mikä päivä se nyt olikaan - menin työlääkärille, kun koululla kehottivat. Rehtorikin vielä sanoi, että kannattaisi nyt mennä. Kouluterveydenhoitaja lupasi tilata ajan. Ja antoi minulle sitten lapulla sen ajan. Tiistai se taisi olla. Tiistai. Ei siinä ainakaan raha hävinnyt, kun on ilmaista ... Tämä lautaspino vielä ja lopuksi kattilat... Siellä terveysasemalla oli nuori tytönheitukka lääkärinä. Koputteli, mittaili, tutki papereitaan ja sanoi lopulta, että se on uupumista, hienosti sanottuna joku pöönautti. Se on näitä nykyajan tauteja. Ja tyttölääkäri kirjoitti minulle paperit. Monet ovat sairastuneet, kun työssä on liian kiirettä. Nyt kun ei oteta sijaisiakaan. Kerroin sille, ettei meillekään koululle, vaikka kuinka pyysin apuvoimia. Mihinkäs minä pyyhkeen nyt panin? Siitä tämä tauti johtui. Pitää vaan sinnitellä päivästä toiseen ja tehdä pitkää päivää. Pitää miettiä tarkkaan, että Mannerheimintien puoleisella hyllyllä ovat yläasteen ja Väinönkadun puolella lukion paperit. Ja merkkasin punaisella teipillä kaikkein tärkeimmät niistä. Nostan nyt nämä lautaset valumaan ja kuivaan sitten... Minulle tuotiin aina uusia pinkkoja pöydälle ja työ vei aikaa. Se kiusasi, kun ihmiset olivat koko ajan kyselemässä kaikenlaista. Olisivat vaan antaneet rauhassa tehdä, niin kaikki olisi valmistunut ajallaan...

     Ja kattilat lopuksi. Likaiset lopuksi, äiti sanoi aina. Toisaalta. Onhan se hyvä, kun tiedän nyt, mikä minua vaivaa. Se pöönautti. Kaikenlaista olen unohdellut enkä jaksaisi millään enää tehdä koulutöitä ja näitä kotihommia. Ainaista tiskaamista ja pyykinpesua on tämä elämä. Hyvä ettei joka aamu tarvitse lähteä ja muistaa kaikkea niin tarkkaan. Koulussa on nykyään sellaista nipottamista. Mutta sama se on täällä kotonakin. Paavo huomauttelee, etten muka laita näitä astioita oikeaan järjestykseen kuivauskaappiin. Ensin matalat, sitten toiset- nuo leipä- ja sitten syvät lautaset. Ja lasit kanssa pituusjärjestykseen mukien viereen. Samahan se on, missä järjestyksessä ovat. Ovatkohan kaikki edes meidän lautasia? Nämä keltaiset voin laittaa toiseen kaappiin. Jos joku tulee hakemaan, niin löydän sitten. Nostan tuohon hyllylle koko pinon...ei näytä meidän lautasilta, ei.

     Ei yhtään Paavo kyllä ajattele, kun pesettää minulla tällaisen määrän astioita. Ei yhtään. Tuolla vaan istuu toisessa huoneessa ja lukee lehtiään niin tärkeänä. Kaiket päivät. Varmaan sillä on se nainen mielessä - se Anneli. Etsii lehdestä jotain teatteri- ilmoitusta, että voisi viedä naisen teatteriin. Tai elokuviin. Minä en jaksa lähteä mokomia näytelmiä katsomaan. Huonoksi on mennyt meidän teatterin ohjelmisto. Teatterikerho lähettää ohjelman minulle vieläkin, vaikka jäin sihteerin hommasta pois. Keväälläkö se nyt oli? Aina piti olla rahaa keräämässä, kirjettä lähettämässä sinne ja tänne. Pino ylös, noin... ovatpa painavia. Ja se naulakkohomma oli kaikkein rankinta. Ihmiset jättivät kaikenlaista naulakkoon eikä sitten myöhemmin löytynytkään. Ja sitten syyttelivät minua , kun ei löytynyt. Varmaan olivat väliajalla käyneet hakemassa pois tai vaihtamassa niiden paikkaa. Niin minä heille sanoin.

     Missä ne meidän vatkaimet oikein ovat? Ennen ne olivat aina täällä alalaatikossa. Pitäisi ruveta kakkua laittamaan ja muuta, kun Paavo on kutsunut Pesoset kylään. Olisi saanut olla kutsumatta. Pitää hymyillä ja passata ja kyselevät kaikenlaista. Että miten pitkä on sairaslomani ja milloinka menen kouluun ja mitä tehdään kesälomalla. Se on minusta raivostuttavaa. Ja minun pitäisi osata olla niin kuin ennenkin. Asiakkaita on kohdeltava ystävällisesti. Ei ole yhtään silitettyä pöytäliinaakaan. Kaikki ovat pesuhuoneessa pinossa silitystä odottamassa. Paavo saa kyllä käydä ostamassa leipomosta kakun - omilla rahoillaan tietty - kun on kerran Pesoset kylään kutsunut. Minä menen makaamaan. Saahan sitä omassa kodissaan maata, kun väsyttää... Jos se on kutsunut Annelinkin...

Pienoisromaani
Ainutlaatuinen syväsukellus dementoituvan sisäiseen maailmaan. Kirja antaa vihdoin äänen sairastuneelle itselleen.
Marija Vantti
Skripta Kustannus
Gummerus Kirjapaino Oy
Jyväskylä 2003
Ulkoasu Piia Viikari
Sidottu 81 s.
ISBN 952-99138-0-X
Hinta 20 euroa

Savonia-ehdokas 2003
Päätalo-palkinto 2004
Tilaukset kirjakauppojen kautta tai suoraan tekijältä